perjantai 19. syyskuuta 2014

Periaatepäätöksiä

Tein periaatepäätöksiä kuin poliitikot ikään.

1) Vaikka en saisikaan töitä, en masennu.

2) Vaikka masentuisinkin, en pura sitä täällä.

3) Vaikka purkaisinkin sen täällä, olen seuraavassa postauksessa positiivisempi.

Saa nähdä onnistunko lupausteni pitämisessä paremmin kuin poliitikot keskimäärin.

Tänään kuitenkin vielä paistaa aurinko, joten nautitaan näistä ihanista keleistä niin kauan kuin niitä riittää! Ensi viikolla sataa ja sitten on aikaa vaikka masentua.

Työttömän pää pysyy parhaiten kasassa ulkona liikuskellen. Tai niin kuin tyttäreni totesi: "No sä ny oot muutenkin aina ihan pihalla..."


Loppukevennyksenä vielä terkut rakkaalta pääministeriltämme:



Aurinkoista viikonloppua kaikille lukijoilleni!

torstai 18. syyskuuta 2014

Avoimet hakemukset ja piilotyöpaikat

Aamusella avointa hakemusta naputellessani mietin, olenkohan koskaan saanut sellaisella töitä? Enpä ole tainnut. Mitä nyt silloin 1980-luvun nousukaudella jätin yhteystietoni lähikuntien kouluvirastoihin, ja jo vain tuoreelle ylioppilaalle riitti opettajan sijaisuuksia ja yksi pitempikin pesti siunaantui, vaikka se oli kyllä laatunsa takia liikaa kaltaiselleni untuvikolle (kahden romanikiertolaisen yksityisopettajana) ja tyssäsi lopulta lyhyeen. 

(Kuva: FreeDigitalPhotos.net / punsayaporn)

Vaan kun aloin miettiä viimeaikaisia eli 2000-luvulla olleita työsuhteitani, havahduin siihen tosiasiaan, että vain yksi niistä on ollut julkisessa haussa: viimeisimpään, lyhyeksi jääneeseen asuntoneuvottelijan pestiini pääsin ihan vastaamalla lehti-ilmoitukseen ja käymällä haastattelussa. Muut ovatkin sitten olleet niitä paljon puhuttuja piilotyöpaikkoja.

Hieman ennen vuosituhannen vaihdetta esikoisen ollessa alle vuoden ikäinen mieheni pomo pyysi minua töihin firmaansa, ja minähän menin, kun pojallekin järjestyi hoitopaikka ihan naapurista. Seuraavan työpaikkani sain pyrittyäni sitä ennen julkisessa haussa olleeseen vuorotteluvapaan sijaisuuteen. Sitä paikkaa en saanut, mutta hieman myöhemmin minua haastatelleelta esimieheltä tuli sähköpostia. Hän kertoi, että olin haastattelussa vakuuttanut heidät ansioillani, joista yksi oli kielitaito, ja pyysi lupaa antaa yhteystietoni heidän yhteistyökumppanilleen, joka etsi tietyn kielen taitoista sesonkityöntekijää. 

Annoin tietysti luvan, ja homma poiki ensin käännöstöitä, sitten sesonkiluontoista asiakaspalvelua ja hieman myöhemmin vielä kahden vuoden palkkatukipestin yrityksessä. Palkkatuen sai siis työnantajani; minä tein töitä TES-palkalla, eka vuosi meni tosin kymmenen prosentin harjoittelijavähennyksellä, koska olin uusi alalla ja kouluttamaton. Olisin tuon määräaikaisuuden jälkeen saanut jatkaakin toistaiseksi voimassa olevalla sopimuksella, mutta erinäisistä syistä jätin mieluummin homman siihen ja lähdin opiskelemaan. Seuraava työpaikkani olikin sitten omassa yrityksessä, opiskelukaverin ehdotuksesta lyötiin hynttyyt yhteen.

(Kuva: FreeDigitalPhotos.net / Stuart MIles)


Mitä tästä opimme? Kyllä se niin vaan on, että suhteilla ja verkostoilla niitä töitä saa. Julkisissa hauissa sitä kilpailee niin monta kymmentä, ehkä sataakin muuta vastaan, ja parhaassa tapauksessa paikkaan on jo henkilö katsottuna, se vaan on lain mukaan pitänyt julistaa avoimeksi. 

Tiedä sitten, onko minulla tässä vaiheessa enää niitä suhteita jäljellä. Huoh.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Hidasta vai laahaavaa?

Nykyään on trendikästä puhua hitaasta elämästä: oman ominaisen elämänrytmin löytämisestä, sen kunnioittamisesta ja sen mukaan elämisestä. Unelmasta, josta moni uraohjus voi vain haaveilla.
Viime viikolla soitellessani yhdeksättäkymmenettään käyvälle äidilleni hän totesi elämänsä olevan nykyään "jotenkin laahaavaa". Ilmaus jäi mieleeni. Viikonloppuna kyselin sitten, ovatko vanhempani kotona seuraavalla viikolla, jos piipahtaisin tervehtimässä. Tiistaina kuulemma ovat poissa, muuten kotona. Niinpä lähdin maanantaiaamuna ajelemaan parinsadan kilometrin päässä asuvien vanhempieni luo, minulla kun ei ollut sitä kouluun tai töihin menoa.

Meinasi vanhan pariskunnan laahaava elämä muodostua kovinkin kiireiseksi, kun isälle ilmaantui aikatauluttoman päivän keskelle lyhyellä varoitusajalla hammaslääkärissä käynti (oli hammas lohjennut muutamaa päivää aiemmin, ja nyt hän sai päivystysajan puolen tunnin päähän puhelinsoitostaan). Ehdittiin kuitenkin käydä pienellä kävelylenkillä joen rannassa hammashoitolasta päästyämme. Illalla oli vielä äidilläni kirjallisuuspiiri, seuraavana päivänä he olivat menossa senioripäivään naapurikuntaan ja torstaina vielä retkelle tutustumaan paikalliseen kartanoon. Kuulostaapa toosi laahaavalta elämältä. Eipä tuonikäinen varmaan paljon enempää jaksaisikaan.

Äitini lausuntoihin tosin vaikuttaa alkava Alzheimerin tauti; aina hän ei ihan muista, mitä kaikkea on tehnyt lähiaikoina ja mitä sopinut tuleville päiville. Rupesin sitten miettimään, vaivaako minuakin samanlainen dementia - ellei nyt vielä ihan fyysinen niin henkistä laatua oleva? Kun ei mun elämässä tapahdu mitään - ja tapahtuu kuitenkin.

Näkökulmastahan se on kiinni. Arvostaako vaan sitä palkkatyön puitteissa tapahtuvaa tekemistä vai kaikkea tätä kivaa, pientä ja tärkeääkin, mikä tapahtuu kotona ja harrastusympyröissä. Pitääkö katseensa tiukasti menneessä tai vaihtoehtoisesti tulevassa vai näkeekö sen, mitä juuri nyt on ympärillä. Sen kaiken hyvän. Elääkö tässä ja nyt vai silloin ennen (kun oli töitä) ja sitku (on taas töitä). 

Onko lasi puolityhjä vai puoliksi täynnä. Onko elämäni laahaavaa - vai positiivisella tavalla Hidasta.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Täydellinen tauko

ABC-huoltoasemaketju mainostaa itseään sloganilla Täydellinen tauko ABC:lla antaa energiaa! Eilen vietin täydellisen tauon Joutsan ABC:lla ajellessani etelästä kotiin päin. Yllätyin positiivisesti, kun valikoimissa oli paikan päällä tehtyjä smoothieita ja suolaista talon piirakkaa. Makuelämys oli nappi siihen paikkaan ja taas jaksoi jatkaa.

Tulipa mieleeni, että miksei työttömyyttäkin voisi vaihteeksi ajatella "täydellisenä taukona"? Kun se nyt kumminkin on eikä sille just nyt mitään voi (paitsi hakea töitä, mutta sekään ei aina välttämättä tepsi), niin miksi käyttää päivänsä sen murehtimiseen, ettei vieläkään oo niitä töitä. Vaikka kuinka sitä murehtis ja märehtis, ei se sillä muuksi muutu. Itsesyyttelyähän voi jatkaa loputtomiin: en osaa tehdä erottuvia hakemuksia, en ole korkeasti koulutettu, en halua töihin tarpeeksi... Vaan onko siitä loppujen lopuksi mitään hyötyä?

Mitäs jos suhtautuisikin tähän tilanteeseen luovana taukona, josta oikeasti on lupa nauttia? Ties mitä se positiivisen vireen löytäminen toisikaan tullessaan! Tästä ajatuksesta inspiroituneena ote ABC:n nettisivuilta työttömyyteen sovellettuna:


Parhaimmillaan työttömyys on suorastaan voimauttava kokemus. Täydellinen tauko antaa lisää sekä fyysistä että henkistä virtaa. Sellaisen jälkeen jaksaa taas aivan eri tavalla toteuttaa omia juttuja. Maailma näyttäytyy uudesta kulmasta. Pienistäkin arjen toimista kasvaa suuria: halkopino joka hetki sitten oli vain kasa elotonta puuta, on kohta suomalaista luontoa väkevästi kuvaava taideteos.